Kiire ei ole tavoite

24.10.2017

Useimmiten, kun ystävä kysyy, että mitä mulle kuuluu, vastaan, että kiire. Kiire ja pieni stressi saa meidät puskemaan itseämme arjessa, työssä ja koulussa vielä sen extramailin, ja oonkin menneisyydessä kokenut sen oikeastaan vain hyvänä asiana. Jollain kierolla tapaa oon ollut jopa ehkä vähän ylpeä siitä, että kattokaas nyt, miten paljon mä saan aikaan niillä vähillä tunneilla, mitä mulla on. Kuitenkin viimeisen vuoden sisällä oon alkanut kyseenalaistamaan kiirettä ja sen hienoutta, kun se oma kiire on paisunut niin suureksi, ja kiireen tunne hiipii myös vapaa-aikaan.

Elelen tällä hetkellä kaiken kaikkiaan tosi vauhdikasta elämänvaihetta, kun opiskelen täydellä höyryllä vielä viimeistä vuotta ammattikorkeassa ja teen töitä kahdessa eri työpaikassa. Täysin vapaita hetkiä ei oikeastaan koskaan ole, sillä silloinkin kun en tee töitä, on aina to do -listalla joku essee, raportti tai esitelmä. Ja tämä on siis tilanne jo meikäläisellä, joka pyrkii tekemään kouluhommat pois yleensä jo ennen deadlineja. Mulle on tosi vaikeaa olla keskeneräinen ja seisottaa tekemättömiä töitä, mutta harmi kyllä sitä keskeneräisyyttä on todella vaikea välttää, kun opiskelee monivuotista tutkintoa.


Koska tehtävää olisi aina, joko töissä, koulussa tai kotona, mun on erittäin vaikea rauhoittua ja keskittyä hetkeen sataprosenttisesti. En itseasiassa edes kykene muistamaan sitä hetkeä, jolloin en olisi ajatellut joko tekemättömiä hommia tai stressannut tulevaa. Liian usein mun ajatuksissa vierailee "sitten kun" -ilmaisu. Jotenkin maagisesti ajattelen elämän olevan täydellistä ja kiireen loppuvan sitten, kun valmistun. Eihän se todennäköisesti rauhaisaa tule olemaan silloinkaan, koska olen ihmisenä sellainen, joka haalii itselleen kaikenlaisia projekteja, vähintään sitten kotona jos en töissä. Ja kiireestä ja väsymyksestä huolimatta nautin niistä projekteista, ja saan onnistumisista tosi paljon virtaa!

Tällä hetkellä olen arkeeni sinänsä ihan tyytyväinen, mutta aikaa on vaan ihan liian vähän ja tehtäviä asioita niin paljon. Enkä mistään osaa, halua tai voi luopua. Erityisesti mua rassaa koulu ja se, miten vähän meillä on yhteistä aikaa Juuson kanssa, ja kokonaisia yhteisiä vapaapäiviä saadaan yleensä yksi päivä neljää tai viittä viikkoa kohti. Esimerkiksi edellinen molemmilla vapaa päivä oli 1.10. ja seuraava on 29.10. Se on todella, todella vähän. Tilanne on kuitenkin se, että ainakin vielä toistaiseksi meikäläinen työskentelee viikonloput ja Juuso arkipäivät, ja sille ei tällä hetkellä voi mitään. Täytyy vaan niinä harvoina yhteisinä vapaina hetkinä keskittyä täysin siihen toiseen ja yhdessä olemiseen ja jättää puhelimet pois, ja ollaan siinä viime aikoina petrattukin.


Vielä kun oppisin ottamaan sen levollisen hetken ja ajan silloin, kun itselläni on vapaata ja Juuso on töissä. Lukiossa mulla oli muutaman kuukauden kestänyt ihana vaihe, jolloin kävin yksin muutaman kerran viikossa tosi terapeuttisilla lenkeillä. Olo oli niin hyvä! Kuitenkaan en ole saanut sitä samaa oloa mistään liikunnanmuodosta näin vanhemmalla iällä, vaan salillakin tulee mietittyä työprojekteja tai pohdittua jotain esseeaiheita, jotta itse kirjoitusprosessi sujuisi nopeammin. Silloinkin kun yritän olla miettimättä, mietin.


Yksi mun ongelma on myös se, että yritän olla liian tehokas ja hyödyntää kaiken mahdollisen ajan mahdollisimman maksimina. Koulussa teen ruokatauot etätöitä, jottei niitä tarvitsisi tehdä illalla ja edessä olisi enemmän vapaa-aikaa. Tykkään tästä systeemistä, mutta toisaalta se taas sitten hengästyttää 24/7. Ei kukaan voi olla joka ikinen minuutti tehokas, ja jos luennoilla oikeasti keskittyy, on se aivoille myös usein aika kuormittavaa, eli taukojakin tarvitaan.

Kiireen tunteen vähentämiseen ei varmaan auta kuin oman ajan otto ja hidastaminen. Vaikka en uskokaan, että elämä täysin rauhoittuu kun koulu on ohi, uskon sen vähentävän vapaa-ajan stressiä huomattavasti. Silloin vapaa-aika on täysin minun valintojeni varassa, eikä sitä säätele essee-deadlinet tai muu mukava painostava homma. Tällä hetkellä voisin yrittää vähentää sitä kiirettä ja laskea tehokkuutta vaikka niillä ihan pienillä, rauhallisilla kävelylenkeillä, ilman mitään paineita. Olen myös ottanut kirjojen lukemisen ihan päivittäiseen arkeen mukaan, ja huomannut sen rauhoittavan. Jotain kivaa murhamysteeriä lukiessa harvoin ajatukset eksyy niihin kuormittavampiin asioihin :)

Olisi kiva kuulla, millä te torjutte kiireen tunnetta kiireisessä arjessa?

2 kommenttia:

  1. Kun oliskin sellanen on/off nappi tossa käsivarressa.. Mä oon nyt huomannu sen että mä tosiaan itse luon sen kiireen ja se on jääny mulla pahasti päälle. Huomaan juoksevani asioita, vaikka ihan kaupassa käynti, hirveellä kiireellä ja tajuan jossain vaiheessa että ei perkele mulla ei ole kiire nyt yhtään mihkään. Jos tajuan sen että kiirehdin ja hätäilen ihan turhaan niin otan yleensä täyden stopin, pysähdyn (vaikka kaupan käytävällä), hengitän vähän aikaa ihan rauhassa ja tietoisesti alan matelemaan :D Sykkeet tippuu nopeesti. Inhoan sellasia veteliä laiskapöksyjä mutta välillä on hyvä ihan tietoisesti olla sellanen! Aina tarttis olla niin saamarin tehokas...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, just näin! :( Mäkin huomaan nimenomaan kaupassa, että kiirehdin, vaikkei ole mikään kiire. Ja alan just matelemaan jne. Mikä siinä onkin niin vaikeaa välillä rauhoittua?

      Poista